Millainen olisi unelmiesi yhteisö? #2

"Millainen olisi unelmiesi yhteisö?" on nuoriso- ja yhteisohjaajaopiskelijan toteuttama haastatteluprojekti yhteisöllisyydestä ja yhteisöllisyyden kokemuksista. Haastattelussa ääneen pääsevät nuoret aikuiset, jotka ovat mukana Koala-toiminnassa tai ovat osallistuneet Kokemusvaikuttajakoulutukseen.

Haastattelu 2 - Roosa

Koetko kuuluvasi johonkin yhteisöön? Mihin?  

Jonkin verran miettinyt sen kautta, että on kyseenalaistanut, kuuluuko yhteisöön? Semmosessa tilassa, kun sitä miettii, niin vanhemmat on eronnu. Niissä erillisissä yksiköissä uusien perheenjäsenien kanssa semmosta yhteenkuulumisen tunnetta ei välttämättä niinkään oo ollu. Mutta  sitten kuitenkin mun äidin, mun siskon ja mun isän kanssa muodostetaan sitten  semmoset yksiköt. Sit siitä lähtee miettimään, niin mul on sukulaiset, joiden kanssa  silleen tavataan, ja joiden seurassa vaan ehkä joskus tuntenu oloni vähän näkymättömäksi. 

Miten päädyit KoVa-koulutukseen?  

Tavallaan oon lähtenyt etsimään jotain väylää ilmaista itseäni ja kohdata muita ihmisiä, joilla on samanlaisia ajatuksia tai kokemuksia. Tää on aika kesken, mutta tulevaisuudessa  näitä asioita vois toteuttaa. Koulutuksesta mä voisin jo valmistua, että pyytäisin vain  paperit. Mut päivä kerrallaan. Kun aloin miettiä, mitä kautta päädyin tänne. Oon  osallistunut toimintaan samassa rakennuksessa aiemmin. Sit Googlasin ja löysin  nettisivuilta. Se kuulosti hyvältä. Oon kyllä tykännyt. Osallistuminen on ollut antoisaa. 

Mitkä tekijät ovat sinulle tärkeitä yhteisössä?  

Puhua suoraan, jos on tarve puhua suoraan, vaikka sitten mielenterveyden asioista.  Omassa kokemuksessa on sellainen yhteisö, jossa voidaan tarkastella erilaisia  ajatuksia ja asioita, ilmiöitä ja mielipiteitä ilman, että niistä välttämättä on vielä mitään  valmista ajatusta tai totuutta. 

Ylipäätään se, että erilaiset ihmiset yhteisössä voivat kohdata oman  keskeneräisyytensä sellaisessa ympäristössä, jossa kukaan ei tuomitse toista,  mahdollistaa yhteisen piirin syntymisen. 

Keskustelussa voisi käsitellä asioita yleisesti ilman, että esimerkiksi joku aihe ohitetaan  nopeasti tai keskustelun mahdollisuuksia rajoitetaan. Toisaalta ajattelen, että on syy  siihen, miksi sanotaan, ettei huudeta uskonnosta tai politiikasta, koska jossain  satunnaisessa kahvipöydässä ei välttämättä ole turvallista tilaa. Syy siihen, miksi joissain kahvipöytäkeskusteluissa on helpompaa vain ohittaa vaikeilta tuntuvat aiheet, on se, ettei ihmisillä välttämättä ole kykyä yhteistyössä luoda sellaista turvallista tilaa, jossa saisi olla myös keskeneräinen ja kaikki osapuolet kunnioittaisivat toisiaan. Tämä puolestaan on ongelmallista siksi, että vaikeilta tuntuvista asioista on tärkeä puhua, muuten niistä puhuminen ei voi normalisoitua.

Miten yhteisöllisyyden kokemukset ovat vaikuttaneet elämääsi?  

Tuntunu siltä, että sellaista yhteisöä on vaikea löytää. Oon jossain määrin  ihmettelemässä. Jossain vaiheessa tuntee kuuluvansa johonkin ja saa yhteisöllisyyden  kokemuksia. Kyllä musta tuntuu, että se on jo auttanut mua oikeeseen suuntaan ja on  johdattamassa edelleen. Kuten sanoin, vielä tässä etsin, tutkin ja ihmettelen, että  millasta voi olla. 

Se on ehkä aika vaikeasti selitettävä, mutta toisaalta tosi perustavanlaatuinen ja  inhimillinen tarve kokea kuuluvansa johonkin. 

Millainen olisi unelmiesi yhteisö?  

Kaipuu jonkinlaiseen yhteisöön on ollut. Mulle tulee kyllä vahvasti mieleen toi korona-aika ja se, kuinka pahasti se vaikutti muhun. Oli sen ikäinen, että ois voinu lähteä vähän  itsenäistymään ja etsimään sitä omaa paikkaansa. 

Oon tarvinnut aika paljon rohkaisua ja kannustamista lapsesta asti siihen, että  hakeutuisin sen mukavuusalueen ja omassa tapauksessa kodin piirin ulkopuolelle. 

Mulla on esimerkiksi jaksaminen aika vähäistä tai silleen rajallista, että mä joudun  miettiin, kuinka paljon mä jaksan. Ja sit joskus mä ajattelen, että ehkä mä jaksan  vähän enemmän. Jos mä oon tehny paljon asioita useita päiviä, niin oon väsyneempi, sit  mä en jaksa nähä ketään, tai tehä mitään sen ihmeempää. Muun muassa näistä syistä edelleen  vietän paljon aikaa kotona itsekseni. Se on muistuttaa mua vähän niistä korona-ajan  kokemuksista. Välillä tuntuu siltä, että ei se jaksaminen meinaa kunnolla riittää, ku  tässä maailmassa elämiseen. 

Sit miettii ihmisiä, joilla on vaikka vielä pahempia haasteita, jotain vammoja, tai  sairauksia. Kuinka helppoa, tai vaikeeta heillä on etsiä semmosia yhteisöjä, semmosta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Vaikeimmassa tilanteessa oleville ihmisille se voi usein  olla merkityksellisintä, se vertaistuki ja ja yhdessä toimiminen.

Miten voisit itse luoda tällaisen yhteisön?

Pitäisi onnistua löytämään niitä ihmisiä, jotka kaipaavat yhteisöä. Voi olla, että sellaisia  ihmisiä on, ja todennäköisesti onkin. Mä uskon, että me kaikki ihmiset olemme jossain  yhteisöissä, joihin me kuulutaan. Ihan vaikka välittömässä läheisyydessä olevat  yhteisöt, perhe tai ystävät. 

Kyllähän me kaikki niissä kahvipöydissä vaikutamme siihen, millaista muilla ihmisillä  voi olla meidän seurassa. Uskon, että kaikilla on oikeus, vapaus ja vastuu pyrkiä  luomaan sellaista ilmapiiriä, jossa meillä kaikilla olisi hyvä olla. 

Miten yhteisöllisyyttä voisi lisätä yhteiskunnassamme?  

Puhutaan samanhenkisten ihmisten löytämisestä, tai jos joku kaipaa vertaistukea, niin  niiden ihmisten löytäminen, joilla on samankaltaisia kokemuksia. Mun näkökulmasta  se on isoin haaste. Ylipäätään, että pääsee alkuun, varmaan sekä yksilönä että  yhteiskuntana. Semmonen laajempi tietoisuus ja sitä myötä nuorten ohjaaminen  semmosiin ympäristöihin. Heillä ois mahdollisuus kohdata samanhenkisiä ihmisiä. 

Ollaan menossa sitä kohti, että osataan ohjata eteenpäin tai tiedetään  mahdollisuuksia, esimerkiksi kohtaamispaikkoja yksinäisille ihmisille, jotka etsivät ystäviä.  Lupaavan yhteisön löytäminen voi olla vaikeaa, myös siinä kiinni pysyminen. Vaatii  kokeilua ja erehdystä. Lyhyesti sanottuna: yhteisöihin kuulumisen pitäs olla  mahdollisimman helppoa.