Työ - Ihmisoikeus vai kaukainen haave?

Yhteiskunnallisen keskustelun arvojen kovetessa, leikkausten ja tukien vähetessä on hyvä pohtia kriittisesti, mikä asema työelämässä on mielenterveyden häiriöistä toipuvilla tai niiden kanssa elävillä? Mikä mittaa ihmisarvon? Se ei voi olla pelkästään työ,  mutta silti työ tuo turvaa ja mielekästä tekemistä myös mieltään kuntouttaville tai sairauden kanssa eläville.

Empatia on kaukana päätöksentekijöiden mielistä ja teoista. On totta, että joka viides suomalainen ihminen kokee mielenterveyden haasteiden takia työkyvyttömyyttä, tarvitsee pidempiä sairaslomia tai kuntouttavaa töihin paluuta. Silti stigma elää vahvana ja aiheuttaa monelle mielenterveyden haasteiden kanssa elävälle turhaan inhimillistä kärsimystä, huonommuuden tunnetta, epävarmuutta ja epäilyä omista kyvyistä oman sairastamisen lisäksi. Kuntouttavan töihin paluun tulisi olla mahdollista paikassa kuin paikassa, ja työnantajia pitäisi kouluttaa tähän.

Entä jos vertaisimme mielen rikkoutumista vaikka murtuneeseen jalkaan? Poteeko murtuneen jalan saanut huonommuutta omasta ihmisyydestään vai palaako hän töihin niin kuin ennenkin iloisen vastaanoton kera. Monesti fyysisiä sairauksia kohtaan osoitetaan myötätuntoa kukkasin, vierailuin ja kortein. Nämä asiat voivat loistaa poissaolollaan mielen rikkoutuessa. Läheisten ja ystävien tuen lisäksi mielenterveyden haasteiden kanssa elävä tai toipuva tarvitsee yhteisöllisyyttä, merkityksellisyyttä, asianmukaista tukea ja tunteen kuulumisesta. Jos työelämä ei silti tunnu mahdolliselta ratkaisulta on hyvä muistaa, että jokainen ihminen on myös sairautensa kanssa arvokas tunteineen, vahvuuksineen ja unelmineen. 💚💚💚